Müller

Olin herännyt jo puoli 6 ja mieheni nukkui vielä.
"Shh! Ollaan hiljaa ettei toi herää."

Herättyään Moritz kaappasi minut syleilyynsä ja suuteli minua hellästi.

Lähdimme ulos. Oli kaunis kesäpäivä vaikka taivas olikin pilvinen.

Heti pihalle päästyäni huomasin, kuinka joku idiootti oli kaatanut meidän roskiksen. Menin nostamaan sen kihisten kiukusta. Tosi hyviä naapureita, kyllä varmasti...

Päätin suunnata askeleeni kohti kirjastoa, sillä me emme konetta omistaneet ja minä olin työtä vailla. Pohdin pitkään ja hartaasti, mutta päätin ryhtyä akrobaatiksi, joka tosin oli vain keikkaduunia. No, parempi sekin kun ei mitään, sillä rahatilanne näytti hälyttävästi nollaa ja laskupino kasvoi.

Matkalla kohti kuntosalia kirjastolla tapasin erikoisen miehen. Hänen nimensä on Kristo Heikki.  

Kuntosali. Mikäs sen parempi paikka kohottaa kuntoa ja tsekkailla siinä sivussa komeita miehiä ;) No ei vaineskaan, olinhan jo varattu nainen. 

Ja sen vain sanon, että nuo herrat tulivat MINUN JÄLKEENI salille joten en ole valinnut tarkoituksella paikkaani, vaikka niin vitsailinkin ;)

Nämä kolme naista kaatuilivat vuorotellen. Minusta oli hauska katsella heitä ja nauraa heille, vaikka eihän tuo kuntoilu mitään herkkua minullekaan ole, vaikka olen jo kehittynyt paljon.

Sali oli yllätykseksi täynnä ihmisiä, sillä en ajatellut että pienessä kylässä olisi näin paljon "kylähulluja" eli urheilusta kiinnostuneita. Melkoista rääkkiä sanon minä!

Rankan treenin jälkeen päätin hölkätä kotiin, olihan nyt kaunis ja suhteellisen lämmin kesäilta!

Hölkätessä näin jonkun muunkin iltakävelyllä ja tulihan tuossa pari lenkkeilijää vastaankin.

Kotona mies söi tyytyväisenä (tai vähemmän tyytyväisenä) vohveleita iltapalaksi.

Iltatoimia ja sitten nukkumaan miehen kanssa jotta jaksamme herätä aikaisin kesäriehaan.

Olimme käyneet aamu-uinnilla ja vaihtaisin vasta kesäriehassa vaatteeni, josko siis saanen anteeksi sopimattoman pukeutumiseni.
(Ainakin mieheni tästä purnasi, kun hän on tunnettu tyylikkäästä pukeutumistyylistään ja hänellä nähdään useinkin muodollinen puku päällään...)

Riehassa suuntasin jäätelökoneen luo, sillä mieleni teki mustikkajäätelöä.

Pian seuraani tuli mieheni, hänkin jäätelö kourassa, tosin hän taisi syödä ihan muuta makua kuin minä.

Jäätelöt syötyämme suuntasimme vesi-ilmapallosotasille.

Osuin pariin otteeseen mieheeni, mutta ei hän siitä paljoa suuttunut, kunnon mies kun on.  (Nää kaks pääty jostainsyystä treffejä viettään vaikka ei ollut mitään hajua miksi)

Päätimme kokeilla rankkarikisaa seuraavaksi. Minä olin se, joka potkisi. Laji oli minulle uusi juttu, kun en noita urheiluja paljolti seuraile, vaikka muuten tykkäänkin kuntoilla.

Sain jopa pari maalia, mutta uskon että Moritz teki näin tahallaan ettei minulle tulisi huono mieli jälkeenpäin.  

Rankkarikisan jälkeen suuntasin rullaluistelemaan

Moritz oli tällä välin kerennyt etsimään kilpakumppaneita hodarinsyöntikisaa varten.

Vaikka kuinka kannustin, ei mieheni yltänyt voittoon. Hän sai kakkossijan. Kolmanneksi tullut ahmi kaiken loppuun vaikka kisa oli jo ohitse ja oksensi sitten pian ruohikolle.

Pian kello olikin jo 21, ja riehatonttialue menisi kiinni. Jäimme mieheni kanssa vielä hetkeksi katselemaan tähtiä.
Ihmettelimme myös, miksi tuo kolmanneksi sijoittunut ahmatti ahmi lisää hodareita vaikka juurihan hän oksensi. En ymmärrä alkuunkaan.

Suunnaksi rakas kotitontti. 

Mieheni söi salaattia iltapalaksi ja meni sitten vessaan pesemään hampaitaan ja käymään suihkussa. Itse menin urheilemaan telkkarin eteen.

Kaiken sen urheilumäärän jälkeen, mitä olin tänään ja eilen harjoittanut, tuntui lihaksissa ja etenkin selkäni oli kipeä. Pyysin miestäni hieromaan hartioitani ennen akrobaatin harjoituksia.

Söin itse iltapalaa myöhemmin, kun  mieheni oli jo mennyt nukkumaan. 

Iltapalan syötyäni menin pesemään hampaani ja kömmin rakkaani viereen.. 

Syksy teki tuloaan, vaikka sitä ei vielä lämpötilassa huomannut juuri ollenkaan. 

Müller - Uusi alku, uusi elämä

Minä voisin sanoa löytäneeni onnen, ja sen oikean rakkauden nykyisestä miehestäni. Moritz on hellä ja huomaavainen, ehkä hivenen liian romantikko, mutta niin olen minäkin. Tämä on tarina meidän uudesta elämästämme yhdessä, kahdestaan. Elämme normaalia arkea, tosin ilman vakituisia työpaikkoja. Rahat meillä on tosi vähissä, koska Moritz halusi teettää rakennusfirmalla ison talon, jota laajentaisimme tarpeen mukaan myöhemmin lisää. Huonekaluja meillä ei paljoa olekaan. Minua hiukan huolestuttaa, miten tulisimme pärjäämään. Meillä on kuitenkin yhteinen salaisuus, jonka johdosta olemme oppineet pitämään yhtä alusta asti, vaikka jouduimmekin lähtemään pakoon.

 

Kotitontille päästyämme Moritz suuteli minua täysin yllättäen
"Tää on meidän tulevan kodin tontti. Oota, saatat yllättyä vielä joku päivä!"

"Tiedäthän, et mä oon ihan rakastunu suhun",  selitti Moritz vauhtiin päästyään.
Romanttinen höpsö. 

Yritin etsiä työpaikkailmoituksien seosta jotain, mikä minua kiinnostaisi, mutta en löytänyt haaveammattiani.

Sisällä Moritz huuteli minua. Sisälle päästyäni hän suuteli minua ja vaati päästä lähemmäksi. 

Sängylle päästyämme Moritz puheli minulle kaikenlaista.
"Mä vaan oon niin rakastunu suhun ja mä niin toivoisin et me oltas tääl uudes kyläs onnellisia. Mä haluun tehä susta maailman onnellisimman naisen!"
Olin onnellinen, tietenkin, ja melko varma, että menneisyyden varjot unohtuisivat kunhan pääsemme alkuun uudessa kylässä.

Jokainenhan tarvitsee hiukan hupia? Minä ainakin, sillä lihaksiani särki raskaiden kantamusten jäljiltä, joita olivat hella, jääkaappi ja sänky. Oikeastaan muuta meillä ei vielä ollut, koska mieheni käytti kaikki rahamme talonrakennukseen.

Pienen hupihetken jälkeen päädyimme ottamaan yhteiskuvan mieheni kännykällä. Moritz lähti keittiöön tekemään meille salaattia ruuaksi, muuhun kun ei ollut aineksia ja kaupat olivat jo kiinni.

Söimme ja pukeuduttuamme rupesin soittamaan kitaraa, jonka olin saanut mieheltäni lainaksi. Hän itse soitti kitarallaan pääsääntöisesti, mutta antoi minun koettaa soittamista joskus.

Moritz ihastui soittooni heti, ilmeestä päätellen. "Voi kulta! Soitat niin ihanasti!"

Soiteltuani hetken, puhelimeni soi ja vastasin hiukan epäröiden, kun en tiedä mitä odottaa. Eihän kukaan edes tunne minua uudessa kylässä...

"En mä nyt mitenkään ehi tulee mihinkään tapaamiseen, sitä paitsi asun nykysin ihan muualla" selittelin jo hiukan ärtyneenä, mutta en halunnut herättää mieheni epäilyjä joten lopetin puhelun lyhyeen.

Moritz tietysti oli kuullut puheluni ja vaati selitystä.
"No, mitäs toi nyt oli? Ei kai kukaan kyselly sua mihinkään? Ethän sä edes tunne ketään täältä vielä!"
"Mutta kulta, älä nyt suutu! En tietenkään lupautunut mihinkään, eihän me edes asuta enää kaupungissa!", tyynnyttelin miestäni.

Ilmeisesti Moritz sai hänkin puhelun samalta tyypiltä, koska hän raivosi kauan jälkeenpäin.

Kaipasin rauhaa ja hiljaisuutta. Suuntasin askeleeni museoon.

Matkalla taksissa mietin, saisinko olla rauhassa täällä, vai jouduttaisiinko me taas pian muuttamaan uudelle paikkakunnalle. Ainakaan en ollut yksin asian kanssa, se oli hyvä.

Museolle päästyäni jäin hetkeksi tuijottamaan rakennusta ulkoapäin. Olin kuvitellut museon hieman erilaiseksi. Enempiä miettimättä astuin sisään.

Heti ovesta päästyäni törmäsin valtavaan kelloon. Mieleeni tuli heti koulun katolla olleet isot kellot. Josko tuo olisi yksi niistä?

Yläkerrassa intouduin katselemaan tauluja.

Pelästyin hiukan kun eteeni tuli kiukkuinen muija. Päätin lähteä kotiin, eihän museossa ollut enää mitään katseltavaa.

Museossa ollessani ulkona oli alkanut sataa, ja jouduin juoksemaan taksiin, etten kastuisi pahasti.

Saavuttuani kotiovelle, kuulin tulevasta olohuoneestamme vaimeaa kitarankielten rämpyttelyä.
Juoksin olohuoneeseen tervehtimään miestäni. 

"Hei kulta! Mul oli jo ikävä sua!"

Lähdimme katselemaan tähtiä ulos terassille ja juttelimme.

"Mitä sä oot mieltä, saadaanko me olla rauhassa täällä siltä tyypiltä?" kysyin.

"Kulta mä en tiedä. Toivottavasti ainakin, sillä sillon sulla olis helpompi olla. Mä tiiän ettei tommoset unohdu hetkessä."